VPK:n perustaminen

Alkuaikojen kalusto

VPK:n ensimmäisen – vuonna 1924 – hankitun paloruiskun teho oli 150 litraa minuutissa. Toinen ruisku hankittiin vuonna 1928 ja sen teho oli samansuuruinen. Kolmas ruisku, teholtaan 100 litraa minuutissa, hankittiin vuonna 1929. Paloruiskut sijoitettiin Heinäjoen, Metsäkulman ja Korven kylän piireihin. Korven kylään ostettua ruiskua varten lahjoittivat Jussi ja Ahti Korpinen kumpikin 300 markkaa. Koska Korven kylässä ei ollut varsinaista kalustosuojaa, siellä sijainnutta ruiskua säilytettiin ilmeisesti Alastalossa, jossa se on tallella vielä tänä päivänäkin.
Ensimmäinen kalustovaja rakennettiin Heinäjoelle vuonna 1924 ja toinen Metsäkulman piiriin vuonna 1930. Vanhan kalustovajan käytyä liian ahtaaksi saatiin Heinäjoen koulun luota kansakoulun maalta tontti kalustovajaa varten vuonna 1937. Vuonna 1941 Hugo ja Hilma Heinämäki lahjoittivat VPK:lle Siltalan tilasta Keinumäen päältä tontin kalustovajan rakentamista varten. Hugo Heinämäki oli itsekin mukana VPK:n toiminnassa hevosmiehenä.

Kalusto ja vedensaantimahdollisuudet pysyivät ensimmäisinä vuosikymmeninä varsin alkeellisina, kuten selviää esimerkiksi seuraavista kahdesta merkinnästä VPK:n kevätkokouksen pöytäkirjassa 2.4.1933:
”Johtokunnan toivomuksena esitettiin että mahdollisuuksien mukaan paikkakuntalaiset laittaisivat sopivia vedenotto paikkoja tapausten varalta.”
”Hallinto tiedottaa että vesitynnyri metsäkulman piiriin on vuoden alusta valmiina.”

Palokunnan piti luonnollisesti harjoitella ja alkuvuosina harjoituksia oli reilu puolikymmentä vuodessa. Niissä oli tavallisesti 30–40 osanottajaa. Vuonna 1929 pidettiin oikea sammutusnäytös, josta palokunta laati raportinkin:
”Kesäkuun 16 p:nä 1929 oli palokunnalla sammutusnäytös Heinäjoen Mattilassa. Tilaisuus alkoi juhlamarssilla kansakoululta. Mukana oli kalusto kokonaan. Juhlapaikalla oli kyläpiirien välinen kilpailu mieskohtaisessa ruiskun selvityksessä. Kiertopalkinnon voitti vuodeksi haltuunsa Metsäkulman piiri. Kilpailusta jaetut yksityispalkinnot saivat: I L. Niemi, II N. Aintila, III O. Häggman. Osanottajia oli 18 miestä. Juhlamarssiin ja sammutusnäytökseen osaa otti 46 miestä (niistä 5 hevosmiestä), 6 hevosta ja palokunnan kalusto oli kaikki mukana. Näytöstä seuraamassa oli yleisöä noin 80 henkeä. Tulos tyydyttävä.”

Joskus harjoituksissa mitattiin aikaa miehistön ja kaluston palopaikalle saapumisesta. Kesän 1930 koehälytyksessä Ylöstalon saunalle ensimmäiset kaksi miestä saapuivat paikalle jo minuutin kuluttua. Viiden minuutin kuluttua paikalla oli jo 26 miestä. Ensimmäinen paloruisku saapui 2,5 minuuttia hälytyksen jälkeen ja oli käyntikunnossa 4,5 minuutin kuluttua. Ajoista päätellen miehet ja kalusto näyttävät olleen epäilyttävänkin nopeita mikä viittaa etukäteen ilmoitettuun harjoitusaikaan, mutta vastaavasti jouduttiin toteamaan, että Metsäkulman ruisku ei saapunut ollenkaan harjoituspaikalle.

Tositoimissa

Tulipaloa sammuttamaan Heinäjoen VPK hälytettiin ensimmäisen kerran 2.7.1926, jolloin Korven kylän Alastalossa oli kuivaushuone syttynyt tuleen. Kymmenen ensimmäisen vuoden aikana palokunta sai kymmenen hälytystä, joista ikävin tapaus oli Ihanaisten uudenaikaisen navetan tulipalo 3.5.1927. Mainitussa tulipalossa suuri määrä karjaa menehtyi liekkeihin. Ihanaisten taloonkin palokunta hälytettiin vielä saman vuoden aikana – 2. päivänä marraskuuta – mutta sillä kertaa talon asukkaat ja muut paikalle ehtineet kyläläiset olivat saaneet palon sammutettua ennen palokunnan paikalle saapumista.

Monet alkuaikojen hälytyksistä koskivat metsäpaloja. Esimerkiksi kesällä 1930 VPK oli sammutustöissä ensin Saloisilla, jossa asuinrakennuksetkin olivat vaarassa, ja sitten Äyräharjulla. Viimeksi mainitussa paikassa oli syttynyt halkopino ja sen myötä myös hieman metsää.

Tulipaloihin palokunta hälytettiin palotorvilla, joita oli lähes kaikissa taloissa aina Tyryn kylää myöten. Kun kuultiin torvensoitto, puhallettiin omaan torveen, jotta viesti meni eteenpäin. Talojen seinillä oli painetut ohjeet hälytyksien tekemisestä. Eri määrällä torven törähdyksiä ilmoitettiin missä osissa kylää tulipalo oli. Ainakin Kotirannassa ja Kinnarilla on yhä tallella Heinäjoen VPK:lle kuulunut vanha palotorvi. Tekniikka petti jo entiseenkin aikaan, sillä talvisodan pakkasilla torvi ei joskus suostunut toimimaan, koska sen kieli oli jäätynyt.
Kylähenkeä vaadittiin alusta alkaen VPK:n toiminnan turvaamiseksi. Julkiset varat toimintaa varten olivat vähäisiä, ja vaikka joitain lahjoituksia saatiin, tarvittavat rahat tulivat enimmäkseen arpajaisten ja iltamien järjestämisestä. Ensimmäisinä vuosikymmeninä ulkopuolista tukea VPK:lle antoivat ennen kaikkea Vanajan kunta sekä pienemmässä määrin myös Janakkalan kunta ja Hämeen läänin Paloapu Oy.

Normaalin palokuntatoiminnan ohella Heinäjoen VPK osallistui myös palokuntien välisiin kilpailuihin. Menestys jäi kuitenkin ilmeisen vaatimattomaksi. Vuonna 1932 Heinäjoella järjestetyistä kilpailuista säilyneissä tuloksissa ei kukaan Heinäjoen edustajista päässyt palkinnoille kolmessa sarjassa: ikämiehissä, miehissä ja alle 18-vuotiaissa pojissa. Lisäksi Otto Salosen, Veikko Liljan, Martti Lainesalon ja Niilo Hakamäen muodostama miesten joukkue jäi joukkuekilpailussa armotta viimeiseksi.

Vuonna 1934 VPK vietti kymmenvuotisjuhlaansa. Rahasta oli silloinkin puutetta, joten päätettiin juhlia ilman musiikkia. Palokunta marssi koulun luota Mattilan makasiinille, jossa Jalmari Lilja piti juhlapuheen. Tilaisuudessa jaettiin myös kymmenvuotismerkit toiminnassa 10 vuotta mukana olleille. Merkin saivat Otto Ylitalo, Johan Fredrik Ylöstalo, Kustaa Aaretti Kinnari, Vihtori Kinnari, Hugo Heinämäki, Jalmari Lilja, Heikki Ketola, Kustaa Selin, Emil Selin, Kalle Virtanen, Otto Häggman, Jussi Venho, Toivo Anttila, Martti Mattila, Juho Kinnari, Niilo Hakamäki, Niilo Aintila, Kalle Nieminen, Yrjö Lintumäki ja Kaarlo Lehtonen.

Vuonna 1935 perustettiin Mallinkaisten kylään VPK, jonka toimintapiiriin suunniteltiin siirrettäväksi aiemmin Heinäjoen VPK:lle kuuluneet Korven ja Tyryn kylät. Koska näiden kylien alueella kuitenkin oli ennestään Heinäjoen VPK:n kalustoa, ja kyseiset alueet itse ilmoittivat haluavansa kuulua jatkossakin Heinäjoen VPK:n toiminta-alueeseen, ei muutoksia tehty. Janakkalan kunta maksoi tämän vuoksi säännöllisesti korvausta Heinäjoen VPK:lle toiminnasta heidän kuntansa alueella.

Harvialan räjähdys

Jäsenmäärä VPK:ssa pysyi suurena koko sotaa edeltävänä aikana. Esimerkiksi vuonna 1938 VPK:hon kuului 40 toimivaa ja 21 kannattavaa jäsentä sekä kuusi hevosmiestä. Suuri väkimäärä olikin välttämätön, mikäli koko palokalustoa olisi tarvittu sammutustöissä. Tuohon aikaan Metsäkulman ruisku vaati toiminnassa ollessaan kahdeksan miestä, Heinäjoen ruisku samoin kahdeksan miestä, kunnan omistama ruisku neljä, Korven kylän ruisku kuusi ja kaksi turveruiskua yhteensä kaksi miestä. Siis kaikkiaan 28 miestä, joiden lisäksi tulivat vielä hevosmiehet ja VPK:n päällikkö. Mainittuna vuonna VPK:lle tuli yksi hälytys, jolloin osallistuttiin Harvialan lastuvillatehtaan vajan sammutustöihin. Harjoituksia pidettiin 1930-luvulla suunnilleen 3–5 vuodessa.

VPK:n vanhaan kalustoon kuuluivat kahdet hevosvetoiset rattaat. Toisessa oli 300–500 litran säiliö rattailla ja toisessa palokalustoa. Vettä voitiin käyttää sen verran, mitä hevoset ehtivät tuomaan. Jos lähellä palopaikkaa sijaitsi lähde tai jokin muu vesipaikka, muodostettiin ämpäriketju ja käsiruiskulla suihkutettiin vettä palopaikkaan. Pisimmät hevoskyydillä suoritetut sammutusmatkat VPK teki kun Harvialan miinatehdas pamahti elokuussa 1941 – se teki noin 12 kilometrin matkan – sekä kahdesti Turenkiin Iso-Hiiden kartanossa sattuneisiin tulipaloihin lähtiessään.

Harvialan räjähdyksen tapahduttua VPK:n metsäkulman palokopilta piti viedä hevoskärryillä siellä säilytetty käsipumppu tehtaan sammutustöihin. Eino Salonen lähti uteliaisuuttaan katsomaan räjähdyspaikkaa, jolloin Heinäjoen VPK:n vt. päällikkö Konsta Franssila tuli vähän ennen kartanoa Einoa vastaan. Franssila sanoi tällöin Einolle:
– Santamäen Kössi (Ahti Kustaa Virtanen) tuo tänne Metsäkulmalta pumppua. Sano sille ettei sitä täällä tarvita.

Tämä oli ilmeisesti viimeinen kerta kun Metsäkulman kopin käsipumppua meinattiin käyttää tulipalon sammuttamiseen. Konsta Franssila tuurasi Harvialan räjähdyksen aikana VPK:n vanhimpana sotarintamalla ollutta vakinaista päällikköä.

Iso-Hiiden kartanoon palokunta hälytettiin samana päivänä (2.7.1930), jolloin se oli jo sammuttanut metsäpalon Äyräharjulla. Kartanolla oli navettarakennus syttynyt tuleen katolle lentäneestä kipinästä. Palokuntien saapuessa paikalle oli tuli jo tuhonnut navettarakennuksen täysin ja sytyttänyt vielä vieressä olleen puisen kartanon työväen asuinrakennuksen tuleen. Huonon veden saannin vuoksi myös tämä rakennus tuhoutui. Sen sijaan talli, sauna ja toinen lähellä sijainnut työväen asuinrakennus saatiin varjeltua, vaikka ne useaan otteeseen syttyivätkin tuleen. Heinäjoen VPK:sta sammutustöihin osallistui 45 miestä.

Myös seuraava vuosi, 1932 oli synkkä vuosi tulopalojen osalta. VPK:n päiväkirja kertoo tapahtumista Syrjän kylässä seuraavasti: ”Torstaina toukok. 7 p:nä hälytettiin Heinäjoen V.P.K. Syrjän kylään, jossa itsellisen Lauri Elon omistaman Lehtelän talon asuinrakennus oli katolle lentäneestä kipinästä syttynyt tuleen. Palokunta hälytettiin paikalle kello 11,45, mutta oli rakennuksen katto jo palokunnan paikalle saapuessa täydelleen tuhoutunut niin, että rakennuksella ei ollut vähääkään pelastumisen mahdollisuutta ja paloikin se noin 2 tunnin ajalla perustuksiaan myöden. Palokunnan olikin suurin huomio kiinnitettävä metsän ja Syrjän puimamakasiinin suojelemiseen ja rakennuksen perusteelliseen loppusammutukseen. Sammutustöissä palokunnasta oli noin 42 miestä. Rakennus oli vakuutettu täydestä arvostaan.”

Ikävin tapaus paikkakunnan historiassa oli kuitenkin Pohjansyrjän talon tulipalo kesäkuussa 1937. Tulipalo sai alkunsa öljylampun räjähdyksestä ja levisi hyvin nopeasti. Lintumäen perheen pieni lapsi pelastui liekeistä äitinsä Ailin uhrautuvaisen toiminnan ansiosta, mutta menehtyi myöhemmin Janakkalan kunnansairaalassa. Tulipalon jälkeen Yrjö Lintumäki rakensi uuden talonsa kivestä.

Jäsenistö

Organisaatioltaan VPK:n miehistö oli 1930-luvulla jaettu neljään joukkueeseen. Vuoden 1937 aikana yhdistyksen organisaatio oli seuraavanlainen: Päällikkö Niilo Hakamäki, varapäällikkö Yrjö Lintumäki. Ensimmäisen joukkueen johtajana Paavo Ylöstalo ja varamiehenä Martti Lainesalo, toisen joukkueen johtajana Niilo Aintila ja varamiehenä Arvo Ranta, ensimmäisen ensiapujoukkueen johtajana Erkki Marttila ja varalla Otto Salonen sekä neljännen joukkueen johtajana Toivo Anttila ja varalla Leo Lainesalo. Hevosmiehinä toimivat Oskari Lilja, Jussi Venho, Paavo Markkula, Kalle Harainen ja Otto Lehtonen.

Jäsenten osallistuminen harjoituksiin olisi välillä voinut palokunnan johdon mielestä olla aktiivisempaakin. Tästä syystä tehtiin päätös, että mikäli palokunnan jäsen ei ollut osallistunut vuoden aikana vähintään kahteen harjoitukseen, hänet erotettiin VPK:n jäsenyydestä.

Sota-aikana VPK:n toiminta oli vähäistä, koska suurin osa jäsenistä oli sotatoimissa. Esimerkiksi vuoden 1944 vuosikertomuksen mukaan oli pidetty ainoastaan kevät- ja syyskokoukset sekä tarkastettu palokalusto. Tarvittaessa palokunta kyllä saatiin liikkeelle sotaoloissakin kotirintamalle jääneiden vanhempien miesten voimin. Harvialan räjähdyksen lisäksi talvisodan aikana Heinäjoen VPK osallistui Kurjen tilan saunarakennuksen sammutustöihin 18.2.1940.

VPK:n huvitoimikunta oli ahkera rahankerääjä

Pian vuonna 1924 tapahtuneen Heinäjoen VPK:n perustamisen jälkeen syntyi myös yhdistyksen huvitoimikunta. Tarkoituksena oli kerätä varoja VPK:n kalustohankintoihin sekä myös tarjota jäsenille ja kyläläisille viihdykettä. Ainakin jo vuonna 1926 huvitoimikunta oli olemassa. Säilyneen pöytäkirjan mukaan Ylöstalossa 27.7.1926 pidetyssä kokouksessa suunniteltiin vuosijuhlaa ja siihen liittyviä iltamia. Huvitoimikunnan puheenjohtajaksi valittiin tuolloin nuorempi Otto Ylitalo ja kirjuriksi Lauri Niemi. Vuosijuhla päätettiin pitää 5.9.1926 seuraavanlaisella ohjelmalla:
Juhlan aloitus klo 2 iltapäivällä kansankilpailuilla, joihin kuuluivat pienoiskivääriammunta, pallonheitto ja keilan kaato. Palokunnan sisäisenä kilpailuna oli vedenkantokilpailu. Kaikkiin lajeihin päätettiin asettaa palkinnoiksi kolme ”arvoesinettä”. Vuosijuhlan yhteyteen kuuluvat iltamat alkoivat klo 8 iltapäivällä. Ohjelmaan kuuluivat: Tervehdyspuhe (Lauri Niemi), runo (Lauri Ylänne), kuorolaulua, esitelmä (Kalle Kivi), pukutanssi, pilaesitelmä (K. Hellgrén ja Toivo Piirilä) sekä lopuksi tanssia.

Juhlien järjestäminen vaati huomattavan talkoojoukon. Tarvittiin lippujen myyjiä, järjestysmiehiä, vaatteiden ja polkupyörien säilytyksistä huolehtivia, ravintolahenkilökuntaa, arpojen myyjiä ym. Henkilökunnaksi pääseminen ei suinkaan aina merkinnyt edes ilmaista sisäänpääsyä, sillä esimerkiksi vuonna 1926 ehdotettiin huvitoimikunnan kokouksessa, että toimikunnan jäsenet vapaaehtoisesti lunastaisivat pääsylipun vuosijuhlaan, paitsi ne, jotka olivat yhtämittaisessa toimessaan koko iltamien ajan.

Mainostamista varten laitettiin yleensä sekä Hämeen Sanomiin että Hämeen Kansaan ilmoitukset. Viranomaisilta tarvittiin myös lupa tilaisuuden järjestämiseen. Lisäksi piti tietysti hankkia monenlaisia tarveaineita. Näistä tarvikkeista sitten saatettiin maksaa korvausta niiden toimittajille. Esimerkiksi joulukuussa 1927 pidetyistä iltamista esittivät huvitoimikunnalle laskunsa Anni Venho, Sandra Ylänne, Aino Mattila, Hugo Lainesalo sekä Impi Lilja. Luonnollisesti kauppias Lainesalon laskut olivat yleensä suurimmat.
Leipomistyöt sekä ravintolan hoito iltamissa olivat paljolti naisten harteilla. Tästä syystä kahvin tarjoilivat usein miehet. Vuoden 1936 pikkujoulussa tarjoilijoina toimivat Veikko Lilja, Reino Ylänne, Antti Korpinen, Leevi ja Martti Lainesalo, Reino Virtanen ja Risto Hakamäki. Seuraavana vuonna vuorossa olivat Ilmari Aintila, Pentti Selin, Leevi Lainesalo sekä Arvo ja Uuno Ranta. Miesten osalle tulivat myös kilpailujen toimitsijatehtävät, ovimiehinä ja järjestyksenvalvojina toimiminen, mainoksien levittäminen sekä ”vaateputkasta” huolehtiminen.

Iltamien tulonlähteet olivat moninaiset. Myytyjen pääsylippujen ohella tuloja kertyi ravintolasta, vaatteiden ja polkupyörien säilytyksestä sekä kaikenlaisista peleistä. Oli pienoiskivääriammuntaa, fortunaa sekä hyrrän- ja lantinheittoa. Usein oli tapana laittaa purkki täyteen karamelleja, joiden lukumäärää sitten piti arvuutella. Arpajaispalkintoina oli paljon erilaisia tekstiilitavaroita: tyynyliinoja, tarjottimen liinoja, lakanoita, patalappuja, esiliinoja, paitoja, sukkia, pukukangasta ym. kuten vuodelta 1930 säilynyt arpajaisvoittojen lista kertoo. Mutta moni arvan ostaja voitti myös tupakkaa, astioita, kärpäspaperia, huiskuja ym. Onnellisin kyseisissä arpajaisissa lienee ollut seinäkellon voittaja.

Iltamia pidettiin eri paikoissa, mm. Syvänojan makasiinilla, Ylöstalossa, Mattilan makasiinilla, Harvialan pienviljelijäosaston talolla (nykyinen Lastupirtti) sekä Mikkolan puimahuoneella. Iltamia oli useita vuodessa. Esimerkiksi vuonna 1938 järjestettiin neljät tanssit, jotka tuottivat 852 markkaa. Toiminnalla kerätyt rahat siirrettiin VPK:n käyttöön. Soittajien hankkiminen iltamiin oli alkuaikoina Otto Ylitalon tehtävänä. Soitosta vastasivat 1920-ja 1930-luvulla mm. Tauno Lemola, Armas Peltonen ja Eino Niemi.

Runsaasti tekijöitä

Pikkujouluissa juhlapaikka oli aina varustettu joulukuusella ja joulupukin vierailu kuului myös asiaan. Ohjelmasta, jota esitettiin, saa hyvän kuvan pikkujoulujuhliin vuonna 1935 kaavaillusta ohjelmasta:
”Ohjelmaa on yhteislaulua virsi 21:1, 2 ja 10. Tervehdyssanat lausuu N. Hakamäki. Tämän jälkeen on kahvitarjoilu, jonka tarjoilevat palokuntalaiset. Yhteislaulua Hämäläisten laulu 1 ja 2 säkeistö, runo opettajatar Peuralle, puuropuhe opettaja Marttilalle. Puurotarjoilu, jonka tarjoilevat huvitoimikunnan tytöt. Esitetään myöskin ”ihmepiano”, johon pianistiksi valittiin opettajatar Peura, laulajattareksi Impi Selin sekä muina avustajina toimivat Kerttu ja Eeva Lilja, Laura Aintila, Rauha Mäkinen, Hilja Aaltonen ja Laina Lainesalo. Ohjelman valvojaksi valittiin J. Lilja.”

Sotaa edeltävänä aikana huvitoimikunnassa oli mukana lukuisia kyläläisiä. Esimerkin vuoksi mainittakoon tässä vuodelle 1934 valitut toimikunnan jäsenet: Jukka ja Antti Korpinen, Reino ja Jaakko Ylänne, Martta ja Paavo Ylöstalo, Niilo, Laura ja Väinö Aintila, Tyyne, Toini ja Anna Kinnari, Niilo ja Helmi Hakamäki, Liisa Anttila, Linda, Saara ja Aune Ketola, Leo, Laina ja Martti Lainesalo, Lahja Leino, Tauno Lemola, Arvo Ranta, Pentti Selin, Kalle Nieminen, Väinö ja Hilja Aaltonen, Martti Mattila sekä Kalle, Tyyne ja Ida Lehtonen.
Sota-aikana iltamia ei pidetty eikä myöskään huvitoimikunnan kokouksia. Rauhan palattua pidettiin ensimmäinen kokous Kinnarilla 14.12.1945. Ensimmäisten sodanjälkeisten pikkujoulujen ohjelmassa oli paljon tuttua vanhoihin pikkujouluihin. Hämäläisten laulukin oli yhä kunniassa. Nuorempaa polvea alkoi astua esiin huvitoimikunnan toiminnassa ja olipa jonkinlainen mieskuorokin saatu jalkeille. Tietysti myös sota-ajan pannassa ollut tanssi pääsi nyt esille. Ohjelmasuunnitelma oli seuraavanlainen:
”Alkusoitto. Tervehdyssanat: E. Piirilä. Yhteislaulua: Hämäläisten laulu. Kertomus: Onni Ylitalo. Laulua: Uuno Kinnari, O. Ketola, Ahti Virtanen, Pauli Virtanen, Mikko Venho, Pentti Virtanen, Jaakko Lintumäki. Runo: Alli Kinnari. Ohjelmanumero: op. Haltilalta. Väliaika. Soittoa. Vanhaa tanssia: Eila Virtanen, Pauli Virtanen, Alli Kinnari, Uuno Kinnari, Aino Virtanen, Ahti Virtanen, Martta Ylitalo, Jaakko Lintumäki. Kertomus: Tyyne Mäki. Pilaesitys: Esko Piirilä. Lopuksi tanssia.”
Sukupuolten välinen demokratiakin näyttää saavuttaneen uuden tason vuoteen 1947 mennessä. Silloin nimittäin valittiin pikkujoulujen puuronkeittäjiksi Uuno Ranta ja Eino Virtanen. Sodan jälkeisinä vuosina huvitoimikunnan toiminta keskittyi paljolti VPK:n oman tanssilavan ympärille.

Palokunnan tanssilavan lyhyt kukoistuskausi

Heinäjoen VPK:lle rakennettiin tanssilava Mannilan maan kulmaan vuonna 1946. Se oli ensin muutaman vuoden avolava, kunnes katettiin keväällä 1948. Lavan lattian teossa mestarina oli Jussi Salonen apunaan poikansa Eino. Jussi oli aikansa parhaita rakentajia ja hyvin taitava käsistään. Hän teki mm. pärekoreja ja puukiuluja. Jussi tunnettiin siitäkin, että hän ei tarvinnut rakennustöissä lainkaan tellinkejä. Hän kiipeili seiniä pitkin ja kulki korkealla hirsien päällä vielä vanhanakin miehenä rakennustöissä ollessaan.

Kivityöt tanssilavalle teki Lehto-Jussi Saloisilta. Pärekatto lyötiin talkoilla ja siinä oli mukana mm. nuorempi Matti Aho. Päreitä tekemässä oli tietenkin koneineen myös Otto Häggman. Tanssiin kielteisesti suhtautunut Vanajan kirkkoherra Hugo Anton Soila kuului olleen pahoillaan tästä siihen saakka varsiin siveellisenä pitämäänsä kylään tulleesta ”pahuuden tyyssijasta”, mutta onneksi kirkkoherran rukoukset ilmeisesti kuultiin. Lava nimittäin painui suojalumen toimesta kasaan keväällä 1952.

Pentti Selinin isä, Emil Selin, oli se henkilö, joka teki syksyisin VPK:n lavalle talvituet ja loi Konsta Franssilan kanssa lumet lavan katolta. Toisin sanoen hän huolehti siitä, että lava kesti talven lumien aiheuttaman kuorman. Kun aika sitten jätti Emilin, eivät hänen tehtävänsä perineet miehet muistaneetkaan tehdä tämän töitä ja niin lumi pääsi eräänä aamuna painamaan lavan kasaan. Siihen loppuivat huvit. Lavasta ei ilmeisesti ole jäänyt edes valokuvaa jäljelle.

Tällaiset pienet tanssilavat olivat sodan jälkeen hyvin suosittuja maaseudulla. Heinäjoen ympäristössäkin oli pienellä alalla viisi lavaa. Niistä lopulta Koljalan hieno lava oli se, joka veti pisimmän korren tanssijoista kilpailtaessa. Heinäjoen VPK:n lavalla oli kesäisin lähes joka viikonvaihde tanssit, välillä jopa keskiviikkoiltoinakin. Vuonna 1948 tiedetään huvitoimikunnan päättäneen järjestää lavalla 15 tanssit. Talkooväestä ei ollut koskaan pulaa; aina oli tarjokkaita ovimiehiksi, lipunmyyjiksi, kahvinkeittäjiksi ym. Tanssilavan toiminnalla kerättiin rahaa Heinäjoen VPK:n ensimmäisen paloauton ostoon ja osittain niillä rahoilla auto sitten ostettiinkin. Auto tarvittiin koska hevosvetoinen kalusto oli jo auttamattomasti vanhanaikaista pelastustöihin.

Ensimmäisen kerran tanssilavan rakentamisesta keskusteltiin VPK:n kokouksessa 14.4.1946, jolloin Pentti Selin ja Paavo Ylöstalo valtuutettiin tiedustelemaan asiaa nimismieheltä. Seuraavan VPK:n kokouksen pöytäkirjan mukaan Pentti Selin lupautui vuokraamaan Mannilan tilalta 16 aarin suuruisen maa-alueen VPK:lle tanssilavan rakentamista varten 500 markan vuotuista vuokraa vastaan. Samalla määrättiin toimikunta keräämään rakennusaineita tanssilavan pystyttämistä varten. Toimikuntaan tulivat Pentti Selin, Onni Ylitalo, Pauli Virtanen, Esko Piirilä, Veikko Lahti, Mikko Venho ja Olavi Ketola. Kun keräys tuotti hyvin sekä rakennusaineita että rahaa, päätettiin lava rakentaa vielä saman vuoden kuluessa.

Rakennustyöt etenivät nopeasti. Päätös rakentamisesta tehtiin VPK:n kokouksessa 7.5.1946 ja seuraavassa kokouksessa 2.7.1946 puhuttiin jo vastavalmistuneesta tanssilavasta. Viimeisteltävää tosin vielä riitti ja jälkimmäisessä kokouksessa päätettiin vielä rakentaa ”pilettien myyntikoppi ja pyörävaja sekä käymälän katto.” Myöhemmin lisättiin lavan läheisyyteen mm. kellari.

Tanssilavan valaistuksena käytettiin palokunnan petromakseja, jotka Ake Lahtinen myöhemmin osti VPK:n huutokaupasta kanalansa valaistukseksi. Lavalla petromaksit aiheuttivat paljon töitä järjestäjille ja miehet kirosivatkin aina kun valaisimista meni sukka. Toiset tanssivat silloin pimeässä nurkassa ja miehet pumppasivat nopeasti uutta sukkaa saadakseen taas valoa lavalle.

VPK:n lavalla oli esiintyjinä maineikkaita orkestereita, mm. Yrjö Saarnion polkkayhtye Helsingistä ainakin kahdesti. Muita kuuluisia esiintyjiä olivat Olli Häme, Viitamäen veljekset sekä Sointu Turengista. Suosittu oli myös nuorten opiskelijapoikien muodostama Pelimannipojat Tampereelta. Siihen aikaan esiintyjillä ei ollut mitään sosiaalitiloja, mutta eivät he niitä vaatineetkaan. Samalta lautapöydältä söivät kuin juhlayleisökin.

Maineikkaita esiintyjiä

Orkestereiden hankkiminen VPK:n tanssilavalle oli Lahja Lahtisen harteilla. Lahtisella oli siihen aikaan jo puhelin ja Lahja otti sen välityksellä yhteyttä esiintyjiin. Kerran hän teki kauppoja Onni Gideonin kanssa. Lupaavasti alkaneet neuvottelut tyssäsivät kun selvisi, ettei lavalla ollut sähköjä. ”Ei käy, minun instrumenttini tarvitsevat sähköä”, Onni sanoi ja neuvonpito päättyi siihen. Lahja lähti puhelun jälkeen traktorilla ajamaan kauas yhteislaitumelle lehmiä lypsämään ja mietti siellä, että kenet hän nyt saisi orkesteriksi. Lahjan onnistui sitten saada esiintyjäksi Yrjö Saarnio Helsingistä ja se oli menestys. Lippuja myytiin kuudetta sataa. Ojat olivat täynnä polkupyöriä Korpikulman tienhaaraan saakka ja Lammilta asti tuli väkeä kuorma-auton lavoilla. Uteliaina ihmiset tulivat kuuntelemaan kuuluisaa Yrjö Saarniota.

Saarnio itse oli hyvin tyytyväinen Heinäjoen lavamiljööseen. ”Tää oli niin hauska paikka, että tänne tulee mielellään uudestaan”, Yrjö totesi. Lahja Lahtinen oli myös Yrjöön tyytyväinen ja teki hänen kanssaan saman tien kaupat seuraavasta keikasta. Joidenkin kyläläisten mielestä VPK:n lavalle hankitut orkesterit olivat turhan kalliita. Korkeita kustannuksia pelänneet he arvelivat ”yhden haitarin riittävän.” Lahja oli kuitenkin perustellusti toista mieltä. Ihmiset vaativat jo siihen aikaan kunnon orkestereita. Muuten he olisivat jättäneet tulematta tai menneet muualle.

Siihen aikaan tansseissa piti myydä pääsylipun ohella verolippu, jonka tulot menivät rahapulassa olevalle valtiolle. Tätä käytäntöä ei kuitenkaan aina noudatettu. Esimerkiksi Matti Lemola myydessään pääsylippuja ei antanut tutuille ollenkaan verolippua. Se oli tietysti riskibisnestä, koska kiinnijäämisestä olisi rangaistu. Siihen aikaan poliisit saattoivat ratsiassa tarkastaa tanssiyleisön ja myytyjen verolippujen määrän. Näin ei kuitenkaan Heinäjoella koskaan tapahtunut.

Tanssikansa oli siistiä väkeä eikä järjestyshäiriöitä juuri ollut. Reino Pietilä oli isokokoinen ja jämäkkä järjestysmies tansseissa. Kerran paikalle tuli Lammilta kuorma-autolla porukkaa oikein tarkoituksella häiriötä aiheuttamaan. Kun lammilaiset sitten juhlien lopussa alkoivat häiritä järjestystä, Reino otti näitä niskasta kiinni ja heitteli kuorma-auton lavalle käskien lammilaisia menemään kotiinsa.

Tanssilava tarjosi myös hyvän pitopaikan VPK:n kesäjuhlien järjestämiseen. Niiden perinteiseen ohjelmaan kuului maantiellä suoritettu köydenvetokilpailu, joka alettiin tanssilavan kohdalta. Kerran vahvat Lahden veljekset – joukkueessa ilmeisesti ainakin Lasse, Erkki, Veikko ja isä Lauri – vetivät vastustajajoukkueen parin sadan metrin päähän Ylöstalon kohdalle ja vasta siellä toinen osapuoli suostui myöntämään tappionsa.
Viimeisiä kappaleita tanssilavan historiasta kirjoitettiin Heinäjoen VPK:n pöytäkirjaan 21.12.1952: ”Päätettiin että talkoolla puretaan tanssilava 2-3.1.1953 ja että palkataan J. Salmen ohjaamaan ja valvomaan purkaustöitä ja toivomuksena olisi että jokainen palokuntalainen uhraisi päivän edellä mainitussa työssä.”

Jostain syystä talkoot epäonnistuivat ja jouduttiin pitämään uudet talkoot huhtikuussa 1953. Purkamisen jälkeen saadut rakennusaineet myytiin huutokaupalla. Myynnistä huolehtivat Paavo Ylöstalo, Pentti Selin ja Niilo Aintila. Pientä purkuhommaa jäi vielä myöhemmällekin ajalle, sillä VPK:n pöytäkirjat mainitsivat vielä 1.9.1953:
”Päätettiin antaa loppu lavan lattian hävittäminen ja lautain kasaus J. Järviselle 80 mk tuntipalkasta.”

Palokuntatoiminta sotien jälkeen

Heinäjoen VPK:n päälliköt olivat ensimmäisinä vuosina vaihtuneet nopeaan tahtiin. Sen jälkeen tahti kuitenkin hidastui huomattavasti. Niilo Hakamäki oli tullut päälliköksi vuonna 1929 ja toimi tässä tehtävässä sota-ajan tauon huomioon ottaen noin viisitoista vuotta. Hän luopui päällikkyydestä vuonna 1950, jolloin johtoon astui Aarne ”Ake” Lahtinen. Viimeisimmän aktiivisen palosammutustoiminnan aikana päällikkönä toimi Aken jälkeen vastuun ottanut Heikki Venho, pitkäaikainen päällikkö hänkin. Heikin toimikausi alkoi vuoden 1964 alusta ja kesti vuoteen 2002. Siitä lähtien päällikkönä oli Heikin poika Juha Venho vuoteen 2009 saakka.

Sodan jälkeen VPK:n toiminta tehostui miesten palatessa rintamalta ja kylän elämän muutenkin ollessa vilkkaimmillaan. Aivan alku ei kuitenkaan ollut helppoa. Pitkään kotoa poissa olleilla oli ensin kiireisempiä asioita hoidettavana ja VPK:n asiat jäivät vähemmälle huomiolle. VPK:n päiväkirjassa todetaankin vuoden 1945 osalta: ”V.P.K:lla oli kaksi harjoitusta, jotka epäonnistuivat sikäli että miehiä tuli niin vähän, että harjoitukset jäivät miltei merkityksettömiksi.”

Toiminnan virkistyessä ulkoiseen olemukseenkin alettiin kiinnittää huomiota. Osalla miehistöstä oli univormuinaan siniseksi värvätyt armeijan puserot, jotka haettiin valtion pukutehtaalta Hämeenlinnasta. Kaikille niitä ei sentään riittänyt. Palokunnalla sai myös oma lippunsa. Sen teki käsin Eeva Lilja joskus 1950-luvun alussa. Lippua on käytetty erilaisissa palokuntien kesä- ja vuosijuhlissa nykypäivään saakka.

Hevosmiehistä luovuttiin hiljalleen

Sodan jälkeen oli myös selvää, että hevosvetoinen sammutuskalusto oli auttamattomasti vanhentunutta. Yksi osoitus tästä oli tapaus syksyltä 1951. Ylöstalossa tehtiin tiiliä, jolloin talon tiiliruukissa syttyi tulipalo. Heinäjoen VPK hälytettiin apuun pilkkopimeään syysiltaan. Ake Lahtinen huusi määräyksensä: ”Heikki Venho! Hevonen palokopille.” Se oli toivoton ajatuskin. Heikillä ei ollut mitään mahdollisuutta löytää hevosta pilkkopimeältä laitumelta eikä hän sitä edes yrittänyt. Tiiliruukki sai palaa runsaslukuisen VPK:n tanssilavayleisön seuratessa tapahtumaa. Tarinan voi tietysti kertoa myös VPK:n päiväkirjan lailla: ”Vuoden aikana ei palokuntaa hälytetty yhtään kertaa. Kerta käytiin tanssin välillä katsomassa mitenkä Syvänojan tiiliuunin katto paloi.”

Toinen tarina kertoo puolestaan hevosten oppimiskyvystä. Tulipaloja sammuttamaan piti kiireen takia mennä hevosella tietysti kovaa kyytiä, mikä ei näille luontokappaleille luonnollisesti ollut täysin vaaratonta. Hevoset eivät tästä pitäneet ja älykkäinä eläiminä ne oppivat varovaisiksi. Kesäaikana palohälytyksen kuullessaan hevoset saattoivat painua laitumen viimeiseen nurkkaan välttääkseen ikävän juoksukomennuksen.

Oman auton saamiseen saakka oli vielä pidettävä hevosmiehiä. Näitä tosin oli jonkin aikaa rinnan myös autokaudelle siirryttäessä. sillä ainakin vielä vuonna 1956 syyskokous valitsi hevosmiehet. Vuoden 1951 syyskokouksessa hevosmiehiksi valittiin Aimo Lilja, Jussi Venho, Paavo Markkula, Kalle Virtanen, Niilo Aintila ja Toivo Kinnari. Muutenkaan palokalustossa ei tässä vaiheessa ollut juuri kehumista. Jopa letkuista oli huutava pula. Parannuksia alettiin saada aikaan 1950-luvulla. Niiden aluksi VPK siirtyi käsivoimalla toimineista ruiskuista moottorikantaan, kun palokunta osti Jehu 5 -mallisen moottoriruiskun vuonna 1950.

Palokunnan organisaatiosta 1950-luvulla kerrottakoon tässä vuoden 1954 syyskokouksessa valitut toimihenkilöt:
Päällikkö: Aarne Lahtinen.
Varalla: Paavo Ylöstalo.
1. joukkueen johtaja: Pentti Selin, varalla Esko Piirilä.
2. joukkueen johtaja: Niilo Aintila, varalla Väinö Aintila.
3. joukkueen johtaja: Mikko Venho, varalla Matti Lemola.
4. joukkueen johtaja: Onni Ylitalo, varalla Toivo Anttila.
Kalustonhoitajat. Heinäjoki: Paavo Ylöstalo, varalla Aimo Lilja. Metsäkulma: Niilo Aintila. Korpi: Jaakko Korpinen.
Hevosmiehet: Jussi Venho (Heinäjoki), Kalle Virtanen, Niilo Aintila ja Toivo Kinnari (Metsäkulma).
Automiehet: Paavo Ylöstalo, Aimo Lilja ja Erkki Lintumäki.
Autojoukkue: Väinö Aintila, Heikki Venho, Juhani Lahtinen, Uuno Kinnari, Jukka Aintila, Olavi Ketola, Pentti Selin, Aimo Lilja, Paavo Ylöstalo, Aarne Salonen, Erkki Lintumäki, Matti ja Erkki Virtanen.

Paloauton hankkiminen

Koska Heinäjoella ei oltu rikkaita, oli alettava nöyrästi kerätä varoja paloauton hankkimiseen. Vuonna 1951 pidettiin VPK:n toimesta arpajaiset, joihin kerättiin liikkeiltä voittoja. Palokunnalla oli myös ompeluseura, johon kuului jopa 50 henkilöä. Ompeluseura kokoontui tarpeen vaatiessa johonkin taloon – joka tarjosi kahvit – ja valmisti siellä arpajaisvoittoja. Ompeluseuran toiminta alkoi ilmeisesti syksyllä 1949, jolloin Hilma Ylöstalo valittiin kutsumaan koolle Tyryn, Heinäjoen ja Metsäkulman piirien naiset ompeluiltojen aloittamiseksi. Rahaa paloauton hankkimiseen saatiin sodan jälkeen myös VPK:n tanssilavan toiminnasta.

VPK:n toimintaan liittyivät niin sotaa edeltävänä kuin sen jälkeisenäkin aikana erilaiset iltamat. Ennen sotia vanhemmat ottivat 12–13-vuotiaatkin lapset mukaansa iltamiin, joiden lopuksi ohjelmassa oli tanssia. Nuoretkin tietysti tanssivat innokkaasti, jolloin vanhemmat tanssijat saattoivat todeta heille: ”Mitäs nuo kananpojat täällä tekee?”. Lapset täytyi ottaa iltamiin mukaan jo siitäkin syystä, että vanhemmat itse olivat töissä näissä iltamissa. He keittivät kahvia, tekivät voileipiä, myivät lippuja ym. Erityisen suosittuja myyntiartikkeleita VPK:n iltamissa olivat keitetyt kananmunat ja nakit. Kyliltä kananmunia oli vaikea saada koskaan kerätyksi tarpeeksi iltamia varten. Kahvia ja pullaakin meni hyvin 1940- ja 1950-luvulla, vaikka tarveaineet pullien leipomiseksi olivat tuohon aikaan huonoja. Sokeriakaan ei aina ollut.

Monipuolisesta talkooväen toiminnasta kertyneet varat tekivät palokunnalle vihdoin mahdolliseksi moottoroituun kantaan siirtymisen vuonna 1953. Silloin valmistui VPK:n ensimmäiseksi paloautoksi Ford Susxet, joka jo keväällä 1950 oli ostettu 132 500 markalla Väinö Tuulensuulta. Susxet oli alun perin tavallinen kuorma-auto, joka Turengissa Lehtiön autokorjaamolla muutettiin paloautoksi. Paavo Ylöstalo oli saanut suhteidensa kautta ostetuksi Tikkurilan koritehtaalta toisen hytin, joka siis asennettiin autoon Lehtiön korjaamolla.

Paloauton laitto Lehtiön korjaamolla vei pitkän ajan ja vähän koetteli jo heinäjokelaisten hermojakin. VPK:n kokouksessa esitettiin marraskuussa 1951 toivomus, että Otto Häggman osallistuisi auton kuntoon laittamiseen palokunnan palkkaamana. Otto oli aktiivi palokuntalainen ja armoitettu koneiden laittaja. Lopulta auto sentään saatiin muutetuksi paloautoksi. Aluksi ilman suojaa ollut auto päätettiin sijoittaa toistaiseksi Syvänojan puimahuoneeseen. Auton hankkiminen ja varsinkin sen kalliiksi tulleet muutostyöt saattoivat VPK:n taloudellisesti tukalaan tilanteeseen. Lopullinen lasku Lehtiön korjaamolta oli 774 190 markkaa.

Hankittu auto muodostui kuitenkin pettymykseksi sillä Susxetin moottori väsyi nopeasti työhönsä. Erään kerran kun Vuorentaassa paloi puimalaitos, tuli Heinäjoen VPK:lle hälytys illalla puoli 12 aikaan. Koko reissun ajan Susxetin meno oli epävarmaa: mennäkö vai eikö mennä? Hattelmalan harjua kivuttaessa kuljettajaa lukuun ottamatta kaikki muut saivat nousta tönäämään paloautoa. Nippanappa VPK sitten lopulta pääsi perille palopaikalle. Jo alkumatkassa oli ollut hankaluuksia, kun auton ajovalot yhtäkkiä sammuivat. Kuljettajana ollut Paavo Ylöstalo oli kuitenkin saanut ne vielä toimimaan.

Susxetiin hankittiin myöhemmin uusi moottori, mutta auton meno ei siitä juurikaan parantunut. Lisäksi Susxetin ohjauslaitteet olivat niin kuluneet, että ajamista sillä alettiin pitää jo hengenvaarallisena. Vihdoin Vanajan kunnan lakkauttamisen aikoihin saatiin uusi auto Heinäjoelle vuonna 1966. Se oli Ford 600 vuosimallia 1966. Vanajan kunta antoi läksiäisiksi perintönä 20 000 mk, Suomen Palosuojelurahasto toiset 20 000 mk ja VPK:n johtokunnan jäsenet takasivat pankista 20 000 mk:n lainan. Tämän lainan Janakkalan kunta parin vuoden kuluttua maksoi pois. Auton hankintahinta oli edellä mainituista summista kertynyt noin 60 000 mk.

Pari vuotta myöhemmin VPK:lle rakennettiin uusi kalustosuoja Heinäjoen koulun luo. Se tehtiin talkoilla; ainoastaan kirvesmiehille, muurarille ja sähkömiehille maksettiin palkkaa. Rosenlew Oy lahjoitti puutavaran Harvialan metsästä, josta se itse talkoilla kaadettiin. Puut sahattiin omalla kylällä Otto Häggmanin sirkkelissä. Kalustosuoja valmistui vuonna 1968.

1970-luvulla Mauno Nykänen halusi lakkauttaa Janakkalasta sivupalokunnat ja siirtää niiden paloautot Turenkiin. Heinäjokelaiset päällikkönsä Heikki Venhon johdolla laittoivat kuitenkin kovasti vastaan. He saivat tukea Harvialan metsätyönjohtajalta Rainer Frimanilta, joka paitsi että arvosti Heinäjoen ja Koljalan VPK:ta, myös piti niitä tärkeinä varsinkin yhtiön metsässä sattuvien mahdollisten metsäpalojen vuoksi. Asia raukesikin lopulta.

Kenttätöissä sotien jälkeen

VPK:n uudella autolla oli lähtöjä alkuaikoina jopa kymmenkunta vuodessa, mutta määrä väheni kyläpalokuntien siirtyessä sivutoimisen palokunnnan perustamisen jälkeen reservipalokunniksi v. 1976.

Ensimmäisen kerran sodan jälkeen palokunta hälytettiin sammutustöihin Iso-Hiiden kartanoon huhtikuussa 1945. Omalle toiminta-alueelle tuli lähtö 25.8.1947, jolloin katolle lentänyt kipinä oli sytyttänyt tuleen Korven Alastalon karjakeittiö- ja sikalarakennuksen. Siinä vaiheessa kun tulipalo havaittiin, se oli jo päässyt hyvään vauhtiin eikä rakennusta enää voitu pelastaa. Sen sijaan karjarakennus onnistuttiin suojelemaan vaikka sen katto jo syttyikin.

Seuraava hälytys tuli 2.4.1949 Syrjän Lehtelään, jossa myös kipinä oli sytyttänyt asuinrakennuksen katon. Jälleen tuli oli saanut niin suuren vallan, että rakennusta ei voitu pelastaa. Sammutustöitä haittasi myös veden puute.

Palokunnan toiminnassa on vuosien varrella koettu monia vauhdikkaita ja hauskojakin tapauksia. Lahtisen perheessä toiminta oli etukäteen hyvin suunniteltua. Palohälytyksen sattuessa Ake juoksi aina pellolta autotallille ja Lahja talolle hakemaan autonavaimia. Moneen yölliseen hälytykseen herättiin Lahtisellakin. Kerran Lahja-äiti herätti poikansa Juhanin Hattelmalan luona syttynyttä paloa sammuttamaan ja Juhani yritti sitten unenpöperössä pistää saapasta jalkaansa. Saapas ei kuitenkaan millään mennyt jalkaan, eikä voinut mennäkään. Saapas oli Aken, jolla oli pienempi jalka kuin pojallaan. Ake itse oli jo ehtinyt lähteä ulos väärissä saappaissa.

Palotoiminnan ohella VPK järjesti varsinkin sodan jälkeisinä vuosina urheilutoimintaa. VPK:lla oli oma urheilutoimikuntansa jo ainakin vuonna 1949. Samana vuonna toimikunta sai luvan pitää yhdet tanssit palokunnan lavalla urheiluvälineiden hankkimiseksi. Vuoden 1951 toimintakertomuksessa todetaan järjestetyn Heinäjoen VPK:n sarjahiihdot tavanmukaiseen tapaan ja että ”pesäpallokin oli jonkin verran käynnissä, mutta ei kumminkaan ollut niin suurta harrastusta kuin edellisenä kesänä.”
Vuonna 1950 VPK ryhtyi myös puuhaamaan urheilukenttää koulun luona olevalta niityltä koululaisten ja palokuntalaisten yhteistä käyttöä varten. Kenttä saatiinkin aikaiseksi. Urheilutoiminta kantoi myös hedelmää. Heinäjoella oli aikanaan koossa hyvä pesäpallojoukkue, joka parhaimmillaan eteni kunnan loppuotteluun. Onpa joskus voitettu jopa Vanajan Paukkukin. Heinäjokelaisille kävi pesäpalloa opettamassa kunnan toimesta Matti Tyry, joka kulki polkupyörällä Hämeenlinnasta. Hän itse pelasi Vanajan Paukun lukkarina.

Liikunnallista toimintaa on ollut myös palokuntien välillä. VPK:n kesäjuhlilla Vanajan kuntaan kuulumisen aikana Heinäjoen VPK voitti melkein aina perinteisen letkunselvityskilpailun. Ensimmäisen kerran Heinäjoki osallistui näihin kilpailuihin vuonna 1957 ja otti heti kalustokilpailun voiton. Samoin tuli voitto seuraavina vuosina 1958 ja 1959.